Minusta tuntuu aika hassulle, että minä teen joululahjoja äidilleni ja siskolleni. Yleensä kun olen ollut sitä mieltä, että minä olen meidän perheessä se, jolla on peukalo keskellä kämmenselkää muiden muuttaessa ideoitaan näkyvään muotoon kädenkäänteessä.

Siskoni varsinkin on taiteellisesti lahjakas. Häneltä onnistuu piirtäminen, maalaus, kuvanveisto, jopa teatteria hän on tehnyt. Muistan kun ala-asteella väänsin itkua ja ainaoikeaa, ja kolme vuotta nuorempi sisko siinä vieressä pyysi äitiä opettamaan nurjaa ja neuloi ensimmäiset lapasensa. Vertasinkin taitojani ennen kaikkea siskooni, ja totesin, etten osaa mitään. Tämä usko heijastui motivaatiooni koulun käsityötunneillakin. Seiskalla arvosanani oli seiska, siihen oli hyvä lopettaa.

Siinä uskossa olinkin pitkään. Välillä halusin kokeilla ja ompelin äidin avustuksella (lue: pidin äidille seuraa...) housut. Joskus ostin pari jättikerää lankaa - joita löytyy kotoa edelleen... Ensimmäistä lasta odottaessani sain sentään neulottua pienen vauvansetin - tai "setin", sukkia, lapasia ja pipoa ei voinut käyttää koskaan yhtä aikaa, niin erikokoisia ne olivat. Mutta hienoja. :-)

Viime talvena jossain naksahti ja ryhdyin neulomaan. Ja lukemaan neuleblogeja. Huomasin, että osaan, ja jopa ymmärrän ohjeita. Ensimmäinen neulomukseni oli kaulaliina isälle.

Sitten tein parit huovutetut lapaset,

lapselle pipo-kaulaliina-sukat-lapaset-kauluri-setin (sukat eivät löytyneet kuvattavaksi ja varsinkin lapasissa näkyy käytön jäljet),
itselleni pannan, toiselle lapselle kevätpipon ja -kaulaliinan... Kesäksi harrastus hieman hiipui, mutta syksyn tullen innostuin taas.

Miksi minulle ei koskaan kerrottu, että käsillä tekeminen on kivaa ja että minäkin osaan?

(Yritän kuvittaa postauksen päivällä, nyt pitää valmistautua esikoisen kerhon joulujuhliin.) (Kuvia lisätty. :-)